Mä mokasin.

Miten jossain näin yksinkertaiselta kuulostavassa asiassa voikaan olla näin auttamattoman huono?

Vietettyäni viime vuoden burnout-välivuodella opinnoista ja noh, elämästä, lupasin, etten ajaisi itseäni enää samaan tilanteeseen. Että oppisin kerrasta ja jatkossa vaalisin arjen tasapainoa kuin maailman arvokkainta aarretta. Vallan hienoja lupauksia, eikö?

Vuodenvaihteessa selasin mun uhkaavasti täyttyvää kalenteria ja vakuuttelin itselleni, että kyllä tää tästä, vaikka samaan aikaan pelkkä kalenterin sivujen tuijottaminen sai mut ahdistumaan kaikesta tulevasta. Mun listalla olikin yhtäkkiä tuhat ja yksi ”pitäisi”-asiaa. Pitäisi tehdä sitä ja tätä. Pitäis olla siellä ja mieluiten samaan aikaan myös täällä. Pitäisi, pitäisi, pitäisi.

Älkää käsittäkö väärin: suurin osa näistä mun kalenterin täyttäneistä asioista on ollut toinen toistaan ihanampia. On ollut polttareita, matkustamista, opiskelureissuja, merkkipäiviä ja monta muuta pienempää ja suurempaa seikkailua. Kuitenkin raahattuani matkalaukkua perässäni neljässä eri maassa ilman, että ehdin missään vaiheessa tyhjentää sitä kokonaan ennen seuraavaa reissua, jouduin taas kerran kuitenkin toteamaan, että myös niitä ihania juttuja voi olla kerralla liikaa. Muusta arjesta ja arjen velvollisuuksista puhumattakaan.

Eikä tässä vielä kaikki, sillä mun kevään raskain osuus on vasta edessä. Oon kuluneiden viikkojen aikana yrittänyt ennen kaikkea levätä ja hidastaa hetkeksi tahtia — oikeestaan vaan olla. Yritän parhaani mukaan palauttaa tasapainon mun arkeen ja löytää samalla aikaa myös lepäämiselle. Eikä pelkästään lepäämiselle, vaan ihan oikeasti palautumiselle. Kaiken arjen kuormituksen keskellä oon ottanut ilta-auringon saattelemana pitkiä kävelylenkkejä pappakoiran kanssa meidän lempparirannoille. Oon hypännyt suoraa saunasta Jäämereen ja antanut sen tuoman kylmyyden herätellä elämään tässä ja nyt. Toisinaan oon vaan nojaillut mun vuokrahevosen selkää vasten ja keskittynyt hengittelemään. Pulssi on näissä hetkissä laskenut takaisin normaalirajoille ja mieli on uskaltanut päästää edes hetkeksi irti niistä loputtomista to do-listoista.

Huomaan kaipaavani enemmän aktiivista palautumista aktiiviseen arkeen, vaikka harmillisen usein kömminkin vain pitkän päivän jälkeen pappakoira kainalossa sohvalle. Netflixin tunnusääni on jo lähes vakioitunut meidän iltojen äänimaisemaan. Miksi sitä onkaan niin hankalaa saada itselleen ne kengät jalkaan ja suunnattua sohvan sijaan ulos? Siitäkin huolimatta, että tietää kyllä varsin hyvin miten paljon paremman olon pieni ulkoilu saisi aikaan. Syytän tästä oman kehon ja mielen ylikuormitustilaa, josta palaudun (ja jonka kanssa tasapainoilen) yhä edelleen näin melkein kaksi vuotta myöhemmin. Oon yrittänyt hyväksyä palautumisen ottavan aikaa, mutta samalla tunnen sisäisen turhautumisen kasvavan päivä päivältä. Jos kuitenkin totta puhutaan, niin taidan olla enemmän turhautunut itseeni kuin tähän koko prosessiin. Se tässä vasta turhauttaakin.

Että tällaista tänne vuorten ja vuonojen keskelle tällä kertaa. Sanomattakin kai selvää, että kirjoittaminenkin on jäänyt kaiken muun arjen hektisyyden keskellä. Se on mulle niin rakas ja omalla tavallaan pyhä asia, että olen tehnyt kaikkeni pitääkseni sen poissa niiltä lukuisilta pitäisi-listoilta. Tänään kuitenkin tuntui oikealta avata Netflixin sijaan läppäri, vaikka eksyinkin tähän samaiseen sohvanurkkaukseen pappakoira jälleen turvallisesti kainalopaikalla.

Kyllä se kesäkin vielä tulee sieltä. Tämä muistutuksena sekä sulle että mulle.